Parhaimmillaan itsearviointi on merkittävä työkalu, joka tukee urheilijana kehittymistä. Itsearviointi toimii oivana välineenä, jonka avulla urheilija voi jäsentää toimintaansa ja ohjata oppimisprosessiaan. Mikä ehkä kaikista tärkeintä: itsearviointi tukee urheilijan siirtymistä passiivisesta toimijasta aktiiviseksi oman kehityksensä ohjaajaksi.
Itsearvioinnin hyödyt eivät kuitenkaan synny itsestään. Jos kiintopisteenä on vain suora tie onnistumiseen, voivat arviointimenetelmän haasteet jäädä huomaamatta. Pahimmillaan itsearvioinnin luotettavuus heikkenee ja se jää hyödyntämättä.
Tutkin opinnäytetyössäni itsearvioinnin merkitystä joukkueurheilussa. Halusin selvittää, mitkä ovat arviointimenetelmän hyödyt ja haasteet. Vain ne tiedostamalla voi luoda kehyksen sille, millaista onnistunut itsearviointi on.
Määriteltyäni itsearvioinnin reunaehdot pystyin selvittämään, miten itsearviointia kannattaa hyödyntää käytännön kentällä. Siitä olen kirjoittanut enemmän toisessa blogipostauksessa.
Tämä kirjoitus paneutuu nimenomaan itsearvioinnin hyötyjen ja haasteiden teroittamiseen.
Itsearviointi ei kehitä urheilijaa vain yhdellä tavalla. Kun arviointi on monipuolista, voi se parhaimmillaan vahvistaa muun muassa urheilijan minäkuvaa, itsetuntoa, itseohjautuvuutta ja vastuun ottamista omasta oppimisesta.
On havaittu, että itsearviointi auttaa urheilijaa ottamaan koppia oppimisestaan.Itsearviointilomaketta täyttäessään urheilija tarkastelee väistämättä sitä, mitä hän on tehnytja oppinut. Passiivisuuteen taipuvainenkin urheilija astuu siis aktiivisen toimijan saappaisiin, minkä myötä hän yllättäen huomaa, että kehittymiseen voi itse vaikuttaa.
Kun osa kehittymisvastuusta tipahtaa urheilijan omille hartioille, hän luultavasti myös sitoutuu koko harjoitteluprosessiin vahvemmin. Sisäinen motivaatio kannustaa urheilijaa toimimaan itsensä takia, ei esimerkiksi vain palkintojen ja kunnian. Tällöin myös urheilu-uraan väistämättä kuuluvat pettymykset on helpompi kohdata.
Sisäisestä motivaatiosta taas on hyötyä mitä tulee urheilumenestykseen: mahdollisuus vaikuttaa omaan toimintaan on yhteydessä parempiin tuloksiin.
Kun itsearviointi on onnistunut, urheilijan itseluottamus kohenee. Luottamuksen myötä urheilija pystyy uskomaan, että menestyminen urheilussa todella on hänelle mahdollista.
Itsearvioinnin voi sanoa tukevan yhtä ihmisen kolmesta psykologisesta perustarpeesta: autonomiaa. Autonomia tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että toiminta on itse valittua ja siihen voi vaikuttaa.
Autonomialla on kauaskantoisia vaikutuksia. Kun urheilijan psykologinen perustarve täyttyy, hän on halukkaampi toimimaan ryhmässä joukkueen yhteisten arvojen ja päämäärien mukaisesti. Hänet nimittäin nähdään ja kohdataan yksilönä, joten syytä niskurointiin ei ole.
Urheilijan saadessa vaikuttaa esimerkiksi harjoituksiinsa ja tavoitteisiinsa ollaan isompien teemojen äärellä. Voidaan puhua jopa eettisesti kestävistä käytännöistä, kuten oikeudenmukaisuudesta, yksilön kunnioittamisesta ja vastuullisuudesta. Nämä eittämättä rakentavat urheiluvalmennukselle vankkaa kivijalkaa, jota kehtaa ulkoapäinkin ihailla.
Kaikki itsearvioinnin hyötyvaikutukset eivät ole osoitettavissa heti arvioinnin tekemisen jälkeen. Itsearvioinnilla on nimittäin taipumus vaikuttaa myönteisesti urheilijan metakognitiivisiin taitoihin, kuten oman oppimistavan tunnistamiseen ja sen säätelyyn.
Metakognitiolla tarkoitetaan oman ajattelun, muistamisen ja oppimisen tarkastelua itsensä ulkopuolelta. Itsearviointi siis käynnistää urheilijassa tietoisen ja tiedostamattoman pohdinnan.
Itsearvioinnin vahvistamat metakognitiiviset taidot hioutuvat hiljalleen – tarvitaanhan niitä läpi elämän urheilun ulkopuolellakin.
Itsearviointi ei ole oikotie edellä lueteltuihin onnistumisiin. Arviointimuodon on jopa todettu perustuvan paradoksiin: Voit arvioida itseäsi, kunhan arvioit oikeita asioita oikealla tavalla.
Jotta arviointi voisi mitenkään onnistua, täytyy urheilijan olla perillä tavoitteista ja arviointikriteereistä. Itsearvioinnin todenperäisyys voi vääristyä, jos tavoitteet on asetettu väärin. Urheilijan tulisi myös aina ymmärtää, mikä merkitys arvioinnilla on. Muuten itsearviointi ei välttämättä koeta merkitykselliseksi, ja se suoritetaan vain suorittamisen vuoksi.
Tavoitteen asettelussa apuna voi käyttää viiden prosentin muistisääntöä: tavoite kannattaa asettaa nykyistä taitotasoa viisi prosenttia korkeammalle.
Mitä arviointikriteereihin tulee, valmentajan tehtävä on kertoa urheilijalle etukäteen selkeästi, millaiseen suoritukseen pyritään, millä kriteereillä se on onnistunut ja miten urheilija voi suoritukseensa vaikuttaa.
Valmentaja on toki tärkeässä roolissa itsearvioinnin onnistumisen kannalta. Hän ei suinkaan ole passiivinen hahmo, sillä valmentajan kuuluu antaa urheilijalle tukea arvioinnin tekemiseen. Mikäli itsearviointi on toteutettu täysin itsenäisesti ja ilman tukea, sen luotettavuus voi kärsiä.
Valmennus ei kuitenkaan saisi edetä yksinomaan valmentajakeskeisesti. Mikäli näin on, ei urheilijan sisäinen motivaatio pääse heräämään. Tällöin urheilijan sisäiseen motivaatioon keskeisesti kuuluva omaehtoisuus ja sen myötä toimintaan sitoutuminen kutistuvat.
Vuosien saatossa syvälle juurtuneen valmentajakeskeisen mallin muuttaminen on hidasta ja vaatii tietoista ponnistelua valmentajalta.
Milloin voidaan vakuuttua siitä, että urheilija on arvioinut itseään rehellisesti? Itsearvioinnissa on aina vääristymisen riski, sillä etenkin sosiaalinen ympäristö ja urheilijan minäkuva vaikuttavat arvioinnin tekemiseen ja siitä saatuihin hyötyihin.
Ihmisellä on luontainen tarve tulla hyväksytyksi omassa sosiaalisessa ympäristössään, tämä pätee myös urheilijaan osana joukkuettaan. Siksi urheilija voi hakea hyväksyntää muilta, jolloin käsitys itsestä hämärtyy. Urheilija voi jopa täyttää itsearvioinnin tavalla, jolla hän uskoo miellyttävänsä joukkuekavereitaan tai valmentajaansa. Tällöin suuria oivalluksia omasta kehityksestä ei synny.
Voiko sosiaalisen ympäristön vaikutusta eliminoida ja kannattaako se edes? Oikeastaan ei.
Luotettavuutta lisää ainoastaan toistuvuus, kun itsearviointi toteutetaan aina uudelleen ja uudelleen.
Itsensä arvioimista ei opita hetkessä, se on selvä. Omien taitojen, kehittämiskohteiden ja suoritusten arvioiminen rehellisesti ja tarkasti vaatii harjoittelua.
Mikä siis avuksi? Luultavasti ainoa vaihtoehto on antaa arvioinnille aikaa. Ainahan itsearviointia voi tarpeen mukaan täydentää valmentajan havainnoilla ja arvioinnilla, jolloin itsearviointia voidaan opetella kaikessa rauhassa.
Harjoittelu kuitenkin lopulta palkitsee, sillä kehittyneiden itsearviointitaitojen on huomattu luovan perustaa suorituskyvyn kehittymiselle, jopa huippusuoritusten tavoittelulle. Juuri tätähän joukkueurheilussakin useimmiten tavoitellaan.
Millaisen kuvan onnistuneesta itsearvioinnista hyödyt ja haasteet rakentavat? Hyvän itsearvioinnin kuvaamiseen voisi käyttää kasan erilaisia adjektiiveja, mutta tässä yleisimmät: oppimista ohjaava, tavoitteiden pohjalta laadittu ja säännöllinen.
Näiden lisäksi on mainittava, että onnistuakseen itsearviointi tulisi toteuttaa turvallisessa, avoimessa ja kannustavassa ilmapiirissä.
Kannustavasta arvioinnista on nimittäin etenkin nuorten urheilijoiden kohdalla enemmän hyötyä kuin moitteisiin keskittyvästä itsearvioinnista, joka ennemminkin lyttää nuoren urheilijalupauksen itseluottamusta.
Urheilun kaltaisessa suoritusperusteisessa toiminnassa tekemisen pääasiallinen motiivi on lopulta pätevyyden kokeminen. Valmentaja ei olekaan se, joka arvioi urheilijaa ensimmäisenä, vaan urheilija itse. Urheilijan omat havainnot saavat näin painoarvoa ja pitkään jatkunut valtasuhteiden eriarvoisuus saa mahdollisuuden purkautua.
Lopuksi todettakoon, ettei hyvä itsearviointi ole vain yksittäinen suorite, kyse on koko kehitysprosessista. Kun itsearviointi kulkee urheilijan matkassa mukana toistuvasti, on urheilijan helppo pitää tavoitteet mielessään ja lopulta saavuttaa ne.
Kirjoittaja: Emilia Tiitto
Lähteet: Tiitto, E. 2026. Itsearvioinnin merkitys joukkueurheilussa. Opinnäytetyö, Lapin ammattikorkeakoulu.
Kuvat:
Jenna Eronen
Gemini-tekoäly